Asbjørn Kolberg:

(Virke, 5, 1996)

Sekä bokmål että nynorsk ovat norjan kirjakieliä. Bokmål on tulosta tanskan kirjakielen tietoisesta norjalaistamisesta. Tanskahan oli vallitseva kirjakieli koko maassa viime vuosisadan lopulle saakka. Nynorsk, alunperin landsmål, laadittiin 1800-luvun jälkipuoliskolla tanskan kielen norjalaiseksi vaihtoehdoksi. Landsmålin/nynorskin pohjana olivat ne norjan maaseudun murteet, jotka kielentutkija Ivar Aasen laski alkuperäisimmiksi ja joihin oli vähiten tarttunut germaanisuuksia ja tanskalaisuuksia. Landsmålista/nynorskista tuli virallisesti samanarvoinen vallinneen kirjakielen, itse asiassa tanskan, kanssa vuonna 1885. Siitä lähtien Norjassa on ollut "kaksikielisyys". Ja tanskan tilalle on tullut bokmål.

Nynorsk on nykypäivänä lujittanut asemaansa maan luoteisosassa. Siellä on nynorsk vallitsevana puhekielenä. Samanaikaisesti nynorskia on viimeisen 50 vuoden ajan voimallisesti vastustettu maan muissa osissa, erityisesti Trøndelagissa ja Pohjois-Norjassa.

Kun on kyse puhekielestä, voidaan sanoa, että monilla ihmisillä on bokmålille läheinen murre. Näin on etenkin maan itäosan kaupungeissa ja suurimpien kaupunkien ylempien sosiaaliryhmien keskuudessa varsinkin Bergenissä, Trondheimissa ja Stavangerissa. Yleisesti voidaan sanoa, että ympäri maata ihmiset normittavat puhekielensä bokmålin suuntaan, jos haluavat esittää "sivistynyttä". Lisäksi jotkut normittavat puhekielensä nynorskin suuntaan. Tuolloin kyseessä ovat tietyt nynorskiksi kirjoittavat akateemisesti sivistyneet, koulun parissa työskentelevät, kirjailijat jne.

Norjassa ei ole mitään virallista valtakunnan puhekielen normia, mutta epävirallisena normina on suurkaupinkien ylempien sosiaaliryhmien käyttämä puhekieli. Joissakin yhteyksissä puhutaan yleispuhekielenä bokmålia ja joissakin nynorskia. Tämä vaatii esimerkiksi sitä, että Norjan yleisradion (NRK) uutistenlukijat ja kuuluttajat käytävät joko bokmålia tai nynorskia yleispuhekielenään.

Peruskoulussa on periaatteena, että vanhemmat valitsevat lapsensa opiskelukielen. Jotta kunnan kouluviranomaisten kielivalinnasta poiketen voidaan peruustaa toisenkielinen luokka, edellytetään, että on vähintään kymmenen saman vuosiluokan oppilasta.

Norjan maaseudun peruskouluikäisistä oppilaista noin 85 % on bokmålin puhujia ja noin 15 % nynorskin puhujia. Yläasteella (ungdomstrinnet) pitää jokaisen oppilaan lukea ja kirjoittaa molempia kielen muotoja. Tuolloin kullakin on erikseen pääkieli ja sivukieli. Edelleen noin 85 % opiskelee nynorskia sivukielenä, 15 % pääkielenä. Siirtyessään lukioon (videregående skolen) oppilaat voivat valita pääkielensä, so. pääkirjakielensää. Lukiolaisista bokmålin valitsee noin 90 % ja nynorskin noin 10 %. Lukion tai muun yleissivistävän koulun loppututkinnossa on kaksi tutkintopäivää: toinen pääkieltä ja toinen sivukieltä varten.

Bokmåliksi on nynorskia helpompi löytää kirjoittamisen malleja. Useimmat kirjalliset mediat, etenkin päivä- ja viikolehdet, painetaan bokmåliksi. Ja radiossa ja TV:ssä hallitsee bokmålille läheinen puhekieli, vaikka populaarien päivälehtien vihaiset mielipidekirjoittajat alituisesti väittävät, että NRK:ta hallitsee nynorsk.

Kiistelty näkökulma on se, että kirjoitusvaikeuksista kärsivien lapsien ongelmat kasvavat, jos he menevät nynorskluokkaan, koska heillä on bokmålin käyttäjiä vähemmän mahdollisuuksia löytää lukemista omalla kirjakielellään. Näköulma pohjaa ajatukseen, jonka mukaan korkeatasoisempia kirjoitelmia opitaan teksimallien kautta: tekstiä ei tule kirjoittaa, niin kuin puhuttaan vaan niin kuin kirjoitetaan. Tätä asiaa ei ole kuitenkaan tutkittu, ja oletettavasti sellaisesta hankkeesta tulisi kiistelty. Norjassa kahden kirjakielen opiskelu jatkuu. Ja niin jatkuu kielikeskustelukin.

Suom. Terttu-Elina Kalaja